Enemmän iloa luonnosta ?

kuva: ©kari koivula 2006

Nokkonen, Urtica dioica , on monipuolinen hyötykasvi. Jo keväällä versot tarjoavat ravintoa kulkijalle. Nokkonen sisältää 15% hiilihydraatteja (siitä puolet rypälesokeria) 5,5% valkuaisaineita, 0,6% rasvaa, ja todella paljon, n. 2,3% kivennäisaineita. Vitamiinejakin löytyy,C-vitamiinia,B-vitamiinia, karotiinia joka elimistössä muuttuu A-vitamiiniksi,K-vitamiinia, tärkeää E-vitamiinia...

6 dl haaleaa vettä
2 dl pakastettua nokkosta tai noin 6 dl tuoreita, silputtuja nokkosia
1-2 tl suolaa
2 tl tillin siemeniä tai kuminaa
50 g hiivaa
4 dl karkeaksi jauhettua ruista, vehnää tai kauraa
14 dl vehnähiivaleipäjauhoja (tuoretta nokkosta käytettäessä riittää pienempi jauhomäärä)

Hiiva, suola, mausteet ja nokkonen sekoitetaan veteen. Jauhot lisätään ja taikina vaivataan hyvin. Kohotetaan, vaivataan uudelleen ja leivotaan kolmeksi pitkäksi leiväksi. Kohotetaan uudelleen pellillä ja paistetaan 40-50 min 175-200 asteessa.

nokkosmehu
Tuoreet, pestyt nokkoset hakataan veitsellä massaksi ja puserretaan niistä mehu esimerkiksi käärimällä ne liinaan ja kiertämällä päistä. Tuoremehulinko on parempi työkalu, mutta harvemmin metsässä mukana. Saatu mehu on laimentamattomana melko voimakasta, eikä säily kauan. Voidaan pakastaa. Mehusta on myös tehty simaa lisäämällä vettä, vähän sokeria, nokare hiivaa ja mausteeksi inkivääriä. Kylmänä raikkaan makuista juomaa.

nokkonen kuitukasvina
nokkoskuidun kerääminen vaatiikin sitten jo enemmän asianharrastusta, liottaminen, loukuttaminen, klihtaaminen ja karstaaminen onnistunevat toki meiltä kaikilta jotka olemme yleensäkin pellavasta ja puuvillasta kotitarpeiksi alusvaatekankaamme valmistaneet. No niin, totta on kuitenkin se, että nokkonen on kankaiden, kalaverkkojen ja onkisiimojen valmistusaineena niitä ensimmäisiä. Muihin luonnonkuituihin nähden sillä on sekin ominaisuus, ettei se helposti homehdu. Nokkoskankaita kai valmistettiin vielä 1800-luvulla, ja niitä pidettiin hyvinkin arvokkaina. Nokkosen kuitukäyttöä on taas ihan vakavissaan tutkittu, tiedä sitten vaikka vielä viljelyskasvina tuon näkisimme.

nokkonen rohtokasvina Suurin osa lääkkeistämme on luonnosta kotoisin, ja vielä tänä päivänäkin suurin osa ihmiskuntaa on länsimaisen lääketieteen ulkopuolella. Ihmiskunta on kerännyt tietoa kasvien vaikutuksista koko olemassaolonsa ajan, paljon on tietoa kertynytkin. Jos sitten on kadonnutkin noitavainojen ja kansankulttuurin aliarvioinnin seurauksena.

kuva: ©kari koivula 2006

Nokkonen ei ole rohtokasvina käytetyimpiä, mutta jotain käyttöä on sillekin löydetty

Yleensä on rohdoksi kerätty lehtiä ja juuria. Niistä keitetty uute irrottaa hengityselinten limaa ja lisää virtsaneritystä. Hiustenhoitoonkin käytetään nokkosuutetta, jonka väitetään estävän hiusten lähtöä ja parantavan kasvua. Nokkonen alentaa verensokeria, tasaa verenpainetta, auttaa suoliston toimintaa ja on hyväksi eturauhasen liikakasvussa.

Erinomaisena lääkkeenä pitivät lääkäritkin 1800-luvulla urtikaatiota eli nokkospiiskausta. Sen kerrottiin olevan toimiva mm. halvauksissa, kihdissä ja ihottumissa .

Tuo nyt tietysti oli pakko omakohtaisesti kokeilla, ja voin rehellisesti vakuuttaa että minun kohdallani se toimi. En ole piiskauksen jälkeenkään sairastanut mitään edelläluetelluista taudeista. Eikä toimitus ole niin hirveä kuin saattaisi luulla. Eivät nuo saunavihtana käytettynä edes polttaneet, ja varmasti paransivat pintaverenkiertoa vähintään yhtä hyvin kuin se tavallisempi koivunoksilla vihtominenkin. Suosittelen lämpimästi.

nokkonen väriaineena
värjääminen on oma taiteenhaaransa, harrastajien määrä lisääntyy. Nokkonen sopii myös siihen, sen lehdissä on klorofylliä runsaasti. Tuoreena nokkonen antaa keltavihreää ja tummanvihreää väriä, puretettuna alunan kanssa keltaista, raudan kanssa harmaanvihreää, kuparin kanssa pehmeän harmaanvihreää ja kuivattuna harmaankeltaista.

nokkonen kasvinsuojelussa
pahempia myrkkyjä kun yritetään kotipuutarhassa välttää, samoin kuin ikkunalaudan kukastenkin kanssa, tarjoaa nokkonen apuaan tähänkin. Kirvojen ja ohutkuoristen tuholaisten torjuntaan riittää nokkosvesi. Nokkosia tungetaan lämpimään veteen, annetaan seistä 1-2 vrk ja heitetään nokkoset pois. Vedellä sitten ruiskutetaan kasvia. Vesi saa rauhassa valua kasvien juurelle, sieltä imeytyesssään se toimii lannoitteena. Minulle kävi tietysti niin, että unohtui kerran ne nokkoset veteen useammaksi päiväksi; haju oli todella paha! Saattaa vaikka houkutella tuholaisia siinä vaiheessa. Niin että ei sitten ämpäriä keittiön nurkkaan jos tulee pitempiä poissaoloja.

Voikukan lehdet voi tosiaan syödä vaikka sellaisenaan, pölyt on hyvä huuhtaista pois. Voikukkalajikkeita on paljon,ja nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että mitä syvemmät "lovet" lehdissä on, sitä kirpeämpi maku. Miedomman makuisia salaattilehtiä voi kasvattaa peittämällä voikukkakasvuston niin että lehdet kasvavat ilman auringonvaloa. Koko kasvi on syötävä, juuret voi laittaa keittoon tai kuivata ja paahtaa kahvinkorvikkeeksi, kukkia on käytetty siman ja viinin valmistukseen. Lehtiä voi käyttää paitsi salaattina, myös pinaatin tapaan keitoissa. Voikukka muuten avaa kukintonsa aamulla ja kukkamykerö sulkeutuu taas illalla. Samoin hämärällä sadeilmalla mykeröt ovat kiinni. Useilla muillakin kukilla on sama tapa, joten kukkaniityt todellakin ovat värikkäämpiä kauniina päivinä. Toisella keltakukkaisella kasvilla, pukinparralla, onkin englannin kielessä hiukan erikoinen nimi: "Jack-go-to-bed-at-noon" eli suunnilleen:"Jaakko menee nukkumaan keskipäivällä" Nimi johtuu siitä että pukinparta sulkee mykerönsä jo keskipäivällä ja avaa ne taas uudestaan aamuyöllä 2-3 aikaan.

Achillea millefolium, sai nimensä Akilleuksesta joka oli pienenä siankärsämöpadassa uitettu. Kantapää jäi ilman suojaa, kun siitä äiti liemessä roikotti. Roomalaiset sotilaatkin, pitkin eurooppaa kulkiessaan tappelemassa, pitivät repussaan tätä yrttiä haavoja varten. Kuvan lehtiruusuke ilmestyi heti kun lumi väistyi, kesällä siankärsämö onkin jo paremmin tunnistettavissa valkoisesta tai vaaleanpunaisesta siankärsää muistuttavasta kukinnostaan. Tässä vaiheessa lehdet ovat herkullisimmillaan. Salaattiaineena siankärsämö voi olla yksinään turhankin voimakkaan makuista, mutta mausteena se on erinomaista salaateissa, kastikkeissa, keitoissa, muhennoksissa, pataruoissa. Erityisesti se sopii rasvaisten ruokien maustamiseen.

kuva: ©kari koivula2006

Useimmiten metsistä löytyvä vesi on hyvää. Suomen järvet ovat melko puhtaita, suosta nostettu vesi on humuksen värjäämää mutta juomakelpoista. Keittäähän se vesi kannattaa, suurin osa pöpöistä kuolee. Lämmin juoma piristääkin vaeltajaa ihan eri tavalla kuin kylmänä mahdollisesti tyhjään vatsaan juotu neste. Sadevesi ja lumesta sulatettu vesi ei sisällä kivennäissuoloja lainkaan, ja kun elimistö kuitenkin niitä tarvitsee hyötyäkseen nesteestä, voi tapahtua kummia. Solut alkavat luovuttaa omaa solunestettään jossa näitä suoloja on, ja silloin nesteen nauttimisesta huolimatta alkaa kuivuminen. Tuo vaara on helposti korjattavissa, tuollaiseen tislatun kaltaiseen veteen kun laittaa kiehumaan vaikkapa kuusenversoja, niin taas on kivennäisaineet mukana.

kuva ©kari koivula2006

kuva ©kari koivula2006

kanerva on teenä lievästi rauhoittava, ja sitä käytetäänkin unettomuuteen. Lisäksi sillä on antiseptinen, virtsan- ja hieneritystä lisäävä vaikutus.kansanlääkinnässä se tunnetaan verta puhdistavana ja käytetään kihdin, reumatismin, virtsatietulehdusten ja alhaisen verenpaineen hoitoon.

Junan jäljet metsässä? älä eksy ! Tuosta kun lähtee ja kävelee tiukasti kiskojen välissä osaa luultavasti takaisinkin. Näin selviä reittejä tosin umpimetsässä on harvemmin. Meikäläisen suuntavaistolla varustettu kulkija saattaa jo sienireissulla hetken katse maassa pyörittyään unohtaa mistä päin tultiin. Pakko on ollut opetella ainakin auringosta vilkaisemaan mihin ilmansuuntaan tienvarresta lähtee. Mutta entäs kun taivas on tasaisen harmaa ja iltakin alkaa hämärtyä, katsele siinä sitten luonnonmerkkejä. Ja niinhän ihmiselle käy, että suoraan käveleminen on selvin päinkin yllättävän vaikeaa. Asiaa voi kokeillakin, mene vaikka kaverin kanssa jalkapallokentän päätyyn, suunta keskelle toisen pään maalia ja sitten silmät tiukasti kiinni. Yllättävän paljon suunta muuttuu noinkin lyhyellä matkalla ja aivan tasaisella pohjalla. Metsässä vielä enemmän. Sen luonnollisen "askelen puoltamisen" lisäksi ihmisellä on taipumus kiertää esteitä samalta puolelta, maasto pakottaa poikkeamaan linjasta, helpoimmat reitit houkuttelevat... Kompassi paljon paina, olenkin sen ottanut taskuun vakiovarusteeksi vaikka tarkoitus olisi vain poiketa marjastamaan tai niitä sieniä keräämään. Vähänkin pidemmälle retkelle kannattaa hankkia karttakin mukaan. Se on itse asiassa välttämätön jo suunnitteluvaiheessa, aivan outoon maastoon ilman harkintaa lähdettäessä on arpapeliä löytyykö kulkukelpoisia reittejä. Suunnistus on jo harrastuksena ihan mielenkiintoinen, vaikka tarkoituksellisesti unohtaisikin sen kilpasuunnistuksen liikkumisnopeuteen perustuvan tarkoituksen. Kompassi, kartta ja kello riittävät välineiksi, harvaan harrastukseen pääsee mukaan noin halvoilla välineillä. Jaa että mihin sitä kelloa tarvitaan? Vaikkapa kuljetun tai kulkematta olevan matkan ja ajan määrittämisen. Kun suunnilleen tietää kulkunopeutensa, voi paremmin suunnitella minne asti ennen illan tuloa yrittää. Yösuunnistus on kokonaan oma lajinsa, eikä liikkuminen pimeässä metsässä ole ihan helppoa. Kulkija reppuineen etenee keskimäärin näin: tietä pitkin 10 minuuttia/kilometri, eli nopeus on 6km/h niityillä ja helpossa maastossa 15 min/km eli 4 km/h tavallisessa metsässä 20 min/ km eli 3km/h vaikeassa maastossa 25min/km eli 2,4km/h

kuva ©kari koivula2006

kuva©kari koivula2006 Liikkeelle lähdettäessä käännetään kompassia kädessä siten, että neula on viivojen välissä, kompassin pitkä sivu näyttää kulkusuunnan. Kompassia ei tarvitse koko ajan vilkuilla, kun lähdettäessä valitaan joku oikeaasa suunnassa selvästi näkyvä kiintopiste ja kuljetaan sen suuntaan, otetaan taas uusi kiintopiste jne. Käytännössähän ei suoraan kulkeminen useinkaan onnistu, vaan on valittava helpoimmat tai kulkukelpoisemmat reitit kiintopisteiden välilläkin. Kun määränpää on tiedossa ja kulkemista koko ajan seurataan kartalta, tietäen missä ollaan, ei tarvitse välittää kompassin pienestä virhenäyttämästä. kompassin neula ei näytä maantieteellistä eli karttapohjoista. Tämä johtuu siitä että magneettinen pohjoisnapa on eri paikassa kuin maantieteellinen pohjoisnapa. Lisäksi magneettisen pohjoisnavan sijainti muuttuu hiukan ajan kuluessa. Tämä virhe eli eranto oli Porin kohdalla v. 1990 68 piirua, kilometrillä 68m. Lisäksi kartan ominaisuuksista johtuen on myös toinen korjattava, eli napaluvunkorjaus. , joka on napapohjoisen ja karttapohjoisen välinen kulma. eranto ja napaluvunkorjaus saattavat olla suurimmillaan jopa 200 pirua, joka merkitsee 200 metrin virhettä kilometrillä. Molemmat korjaukset on merkitty karttojen alareunaan, joten korjauskin on helppo tehdä. Kun otetaan kartalta suunta ja se on esimerkiksi kartan punaisen yhtenäiskoordinaatiston mukaan 15 kompassikehän jako-osaa, ja kartan kokonaiskorjaus on (porin kohdalla v.2000) 156 piirua, vähennetään asteluvusta 1,56 jako-osaa.

Kompassin mallilla ei ole suurtakaan väliä, kuvassa on suomen armeijan marssikompassi sekä suunnistuskompassi. Suunnistamisen periaatteet ovat hyvinkin yksinkertaiset. Kun tiedetään missä ollaan ja minne pitäisi päästä, asetetaan kompassi kartalle siten että sen pitkä sivu yhdistää lähtöpisteen ja määränpään. Neularasiaa kierretään siten, että rasian pohjassa olevat viivat ovat yhdensuuntaiset kartan pystysuorien koordinaattiviivojen kanssa. Marssikompassissa ei näitä viivoja ole, joten aseteta rasiassa oleva hahlo (kaksi viivaa, joiden väliin neula sopii) osoittamaan kartan pohjoissuuntaan. Yleisin virhe suunnistusta harjoittelevalla on se, että lähdetään tasan 180 astetta eli päinvastaiseen suuntaan. Liikkeelle lähdettäessä on syytä varmistaa tämä vertaamalla karttaa ja kompassisuuntaa.

Peräkanaa aurinkoista metsäpolkua jolkotteleva poikajoukko kaaripyssyineen ja keihäineen pysähtyi ensimmäisenä hyökkäävän alle kymmenvuotiaan johtajainkkarin komennosta. Sotajoukko asettui kuuliaisena tiiviiseen ympyrään kuulemaan tämän joukonvanhimman viisautta. Kiven kyljestä kaiveli tietäjä salaperäisen näköisenä kallioimarteen juuria ja selitti ne hyvinkin syötäviksi ja maukkaiksi. Isommat mullat pyyhittiin samaan hihaan johon nenäkin yleensä, sitten pureskelemaan. Tosiaan, erilaisia sokereita se sisältää, maistuu lakritsilta tai sinnepäin ja maku säilyy suussa kauan. Uusia mahdollisuuksia elämästä nauttimiseen oli avautunut. Ja kunnioitus vanhuutta ja viisautta kohtaan alkoi orastaa...

kuva: ©kari koivula2006

kuva ©kari koivula2006

Kala on sitäpaitsi niin terveellistä syötävää, että kannattaa lähteä ihan vartavasten sitä ravinnoksi pyydystämään. Ja onkiminen, samoin kuin pilkkiminen kuuluu näihin jokamiehenoikeuksiin, ei tarvita lisenssejä... poikkeuksena ovat jokien lohipitoiset virtauspaikat, joihin ei onkimiehellä ole asiaa. Kuvassa ahven, joka on niitä yleisimpiä onkijan saaliita. ahvenenkin syöminen tutkimusten mukaan vähentää sydän- ja verisuonitautiriskiä, torjuu dementiaa, alentaa verenpainetta ja lisää diabeetikkojen sokerinsietokykyä... Kalan valmistus syötäväksi on aivan oman kirjoituksensa arvoinen asia, yksinkertaisimmillaan tikun nokassa nuotiolla ja toisessa ääripäässä keittiön kaikilla hienouksilla valmistetut juhla-ateriat... Seuraavan varoittavan reseptin sain kaveriltani, joka taas oli sen ties mistä varastanut. Anteeksipyyntöni alkuperäiselle kokille luvattomasta julkaisemisesta.